IDLE BLOOD

Sunnuntai.

Päivä jota oon jostain syystä aina inhonnu, varmaankin siitä syystä että seuraava päivä on maanantai, eikä sunnuntaisin koskaan tapahdu mitään mukavaa. Viikonloppu loppuu, lomat loppuu, keikkareissuilta pitää palata kämpille, teeveestä ei tuu mitään, bussit ja junat menee huonosti, kaupat eikä mikkään oo auki, kaverit lähtee, mie lähen, tuntemattomat isokokoiset keski-ikäset miehet seuraa kotirappuun.

Jo siinä vaiheessa, ku juna alkoi hipoa Kuopion asemalaitureita, tuntu äärimmäisen pahalta. Tällä välillä Kemi-Kuopio oli matkapahoinvointia, jotain, mitä mulla ei koskaan, siis nevah, ole ollu. Oli hankala hengittää, vaikka pääsin raittiiseen ilmaan. Kädet oli täynnä, messissä oli kumminki matkalaukku, käsilaukku, läppäri ja pussillinen kaikkea ylimääräistä, kuten mm. ruokaa ja nuuskaa tuliaisiksi kaverille... (Yäk!!) Kuten aina Tornion arktisista oloista lähtiessä, laitan liikaa vaatetta päälle ja meinaan tukehtua Kuopion päässä. Kävelin niin nopeasti ko niitten kamppeitten kans pääsi, ja bussi lähti kymmenen metrin päästä, jes. Puoli tuntia istuskelin odotellen seuraavaa, ja nousin pois normaalisti omalla pysäkilläni, ihan vastapäätä Versokujaa, missä siis asun. (Nimi on muuten aika harhaanjohtava; tämä on pikemminkin kerrostalojen öh, rykelmä, ja se "kuja" on tuolla vähän matkan päässä pätkä asvalttia jota pitkin autot pääsee minikokoiselle parkkipaikalle.) Bussissa laitoin luurit päähän, kuten aina ennenkin, ja kuuntelin randomilla mitä soittimesta sattui löytymään. Hardcore superstaria, joka aina assosioituu kalifornian lämpöön ja piristää.

Pimeä oli laskeutunut, ja vaikkakin lumi valaisee hieman, oli jo hämärää. Poistuin siis bussista, ja suuntasin samaan suuntaan kerrostaloja kohti yhden suurinpiirtein ikäiseni tytön ja nuoremman, mutta pitkän pojan kanssa, kun kuulin takaani epämääräistä ääntä. En kiinnittäny siihen huomiota, napeissa soi juuri Katatonian Idle Blood, järettömän nätti biisi joka komppasi ympäröivää, kaunista lumipeitteistä metsää. Metsä tuo välillä mieleen kodin. Huomasin pojan vilkuilevan taakseen, ja siinä vaiheessa kun hiukan edelläni kävelevä tyttö pysähtyi kuin seinään katsoen taakseen, ja lähtien sitten vauhdilla eteenpäin, nykäisin toisen napin korvastani. Kuulin möreän miesäänen huutelevan joillekin "tytöille", ilmeisesti siis meille. En kääntynyt vaan yritin kipittää niin nopeasti kuin kamoineni pääsin kämppäni rappusiin. En saanut huuteluista selvää, muuta kuin että ne kuuluivat jo hälyttävän läheltä selkäni takaa.

Tyttö pelastautui ehtimällä ensimmäiseen taloon, ja poika, edelleen taakseen vilkuillen, katosi minun rappuni ensimmäisen kerroksen asuntoon jättäen minut yksin pimeyteen. Minä tulin jäljessä, ja kääntyessäni rappusilla katsomaan taakseni jokainen lihas jännittyneenä, en yllätyksekseni nähnytkään ketään. Luulin miehen olevan ihan takanani. Pihan keskellä oleva lamppu valaisi pihaa ja pihan keskellä olevaa katosta, kuitenkaan ulottamatta säteitään talojen pimeimpiin nurkkiin. Oli ihan hiljaista. Rentouduin hiukan, ehkä mies oli jo luovuttanut.

Edelleen varuillani aloitin kipuamisen kolmanteen kerrokseen. Nousin portaat suhteellisen rauhallisesti, ja pysähdyin toisen ja kolmannen kerroksen välillä vetämään henkeä, sillä tavarat painoivat melkoisesti. Korvassa soi edelleen Katatonia, en ollut ehtinyt ottamaan toista nappia pois, kädet eivät riittäneet. Vilkaisin pihan suuntaan ja alas rappusten alkuun, ja tunsin, kuinka kaikki veri valahti kehostani jonnekin jalkapohjien tuntumaan. Niskani meni kananlihalle, ja tunsin hyperventiloinnin alkavan. Mies oli iso, ylipainoinen, kädessään jotain kiiltävää jonka tulkitsin tölkeiksi, ja astui juuri rappusiini kuin hidastetussa filmissä. Mies seurasi minua edelleen, ja oli nyt vain muutamien portaiden päässä. Kohtaus oli ihan niinkuin jostain elokuvasta. Toimin käsittämättömän nopeasti, juoksin viimeiset portaat ja laskin kantamukseni maahan. Avaimet. Ne olivat laukussani, ja tiesin, että jos en nyt saisi käsiäni toimimaan rauhallisesti ja tärisemättä, en saisi oikeaa avainta koskaan esiin ajoissa. En käsitä miten pysyin niin rauhallisena, kaivoin avaimet laukusta ja etsin valtavasta nipusta oikean rauhallisesti, tärisemättä, hengittäen vain hengästymisestä kiivaasti. Rappusista kuului meteliä. Mielessäni välähti sähköiskun lailla, väkivaltaisesti avainta lukkoon runnoessani, että mitä jos se katkeaisi.

Ikuisuudelta tuntuneen kamppailun jälkeen oven kanssa sain kuin sainkin sen auki, ja tungin tavarat sisään yhdellä riuhtaisulla. Kämppiksen eteiseen jättämä, edellisviikon roskapussi, hidasti sisäänpääsyäni. Minua tervehti banaanikärpästen yhdyskunta, ja kirosin mielessäni nyt jo panikoiden. (Soluasumisen ihanuus; kämppikset. Heistä lisää myöhemmin, todennäköisesti saman tunnisteen alla.) En jäänyt katsomaan taakseni vaan revin oven kiinni yhdellä paiskauksella. Ollessani turvassa alkoi järjetön tärinä. Koko kroppa tärisi, samoin ääni. Alkoi palella. Seurasin oveni takaa hetken päästä kuuluvaa rapinaa kauhuissani huoneeni ovelta, epärationaalisesti valmiina laittamaan senkin oven lukkoon, vaikka se onkin heikompaa tekoa kuin ulko-ovi.

Jonkin ajan päästä rapina loppui, ja toinen kämppiskin on tullut jo kotiin. Olin niin väsynyt, että mies onnistui säikäyttämään kunnolla. Eihän sitä toisaalta koskaan tiedä, miten siinä olisi voinut käydä.