Phew, olipas siinä taasen viikonloppu! Molemmissa paikoissa hyvä meininki, vaikka olivatkin aika pieniä paikkoja. Jostain sitä kumminkin yleisöä valui aina paikalle ja tuvat olivat täynnä. Erityisesti Parkano yllätti lämpimällä vastaanotollaan, vaikka Jounit -nimisen paikallisen lämppäribändin meisinki meinasikin saada tyttösekstetin puntit tutisemaan jounien kotiyleisön eessä. Buranaa purren lauteille ja pelko pois, ja meno oli mieletön. Eipä se Tuuloksen Takkahuonekaan huonosti vetänyt, ei todellakaan! Molemmilla paikoilla lavat olivat sen verran tilavat että siellä mahtui hyvin riehumaan, mikäs sen mukavempaa. Käsillä olevaa Pyhäinpäivääkin tuli hiukan huomioitua ja juhlistettua asianmukaisin varustuksin. Eritoten Tuuloksessa oli henksullakin siistit kledjut.
Parasta, tai siis, melkein parasta, tai siis, kun keikkailuhan on parasta. Niin myös keikkamatkat ovat ihan parasta. Tällä kertaa matkat taittu uuvella systeemillä, mikä oli vähän jännää ja vähän surku osaltaan kun ei päässyt niin kauaa nauttimaan keikkabussin atmosfääristä kuin ylleensä. Perjantai-aamuna Sanna ja Miksanssi lähti körötteleen siinä seittemän maissa, poimivat bäklainin Oulusta Sutin ja Savun kera ja hurruuttelivat Jyväskyllään, mihin me tultiin Hepsan kans samalla junalla. Siitä sitten Hämeenlinnaan, josta poimittiin yks yksinäinen basisti vahvistimen kera messiin. Bussin kyydistähän Julle pääsi siis nauttimaan hurjat 25km Tuulokseen. Wau.
Erityisen jännää oli ainakin minulla, kun onnistuin saamaan itelleni vuosisadan flunssan viikonloppua edeltävänä torstaina. Lahjakasta, sanoisin, sillä oon ehkä kerran kahdessa vuodessa kipeänä. Olo oli armottoman tukkonen ja välillä yhtä tuskaa. Kaikki teki kipeää, (siis vielä enemmän kuin normaalisti keikkareissuilla) eikä ilman puudutusaineita meinannut jaksaa. Siellä sitä makoiltiin baarien penkeillä soundcheckissä ja vedettiin finrexiniä nassuun. Buranat ajoitin silleen sopivasti että vaikutus kerkesi alkaa just sopivasti aina keikan ajaksi. En muuten tienny, että flunssa voi äityä niin pahaksi että melkein laatta lentää. Mutta huom! Vain melkein. Keikat piti kaikesta huolimatta tietty vetää kunnolla, ja hymy naamalla, ja kyllähän mie siitä ihan oikeasti nautinki, ei se ny mittää pelkkää kidutusta ollu. Valitettavasti sain niistä urheiluista kärsiä sitte jälkeenpäin muutaman päivän ajan, mutta onneksi elämä jo voittaa.
Mutta kuten sanottu, älyttömän hauskaa oli kummassakin paikassa, toivottavasti päästään pian uudestaan! Henkilökunnille terveisiä, ootta huippuja.
Ja loppukevennyksenä muutama järettömän hyvälaatunen otos tien päältä!
Matkasimma valon nopeudella...! Tai ainaki kaheksaakymppiä.
Keikkapalkka! Plussan puolelle jäätiin, yo.
Satu ja Satun juomapullo.
No comments:
Post a Comment