Justiinsa tulin lenkiltä, tässä kuivattelen ja kohta suihkuun. Huomenna synttäripäivälliselle ainaki Heinin ja Lauran kans memppariin ja myöhemmin Pirtan kans yksille(kolmiolääkekuuri loppu, jes!) Saas nähhä kuin budjetti vikisee loppuviikon, keikallekin pitäis päästä... Tottakai ne matkakulut saa sitte aikanaan takasin, mutta itte ne pittää ensin maksaa. Eniten tällä hetkellä huolettaa se, kun sitä lähetettä Kemmiin sairaalaan ei oo kuulunu, että jos se tulee sillai just sopivasti perjantaille, ja jos en ehdi junallakaan tuun-perästä-suoraan-keikalle -tyylillä, nii keikka pittää perua :S iso FAK. Kaikki jokka mut tuntee tietää, että se on vihoviiminen asia mihin suostun, keikan perumiseen siis. Henki ja elämä tuo mussiikki. Ennenki keikkailtu päät kainaloissa ja käet paskana, mutta nyt ei oo vaihtoehtoja. Turhahan sitä on tietty etukätteen surra, mutta voi sitä vitutuksen määrää jos niin käy. Veikkaan että läheiset saa melekosta tulitusta osakseen... Vaikkei saiskaan.
Kitaragasitusta havaittavissa, piiiitkästä aikaa. Oon ollu nii tyytyväinen instrumentteihini ettei oo sillai teheny ees mieli mitään uutta. Vastaku nytten. Jostain syystä tekee mieli uutta lespaulia, ja dottia! :o
Tatskaideat vireillä tittidii! Seuraava kohde tuntunee olevan vasen ranne. Ehkä. Sitä se Helsingissä ramppaaminen teettää. Viime viikonloppu oli huippu, Anssi tuli käymään<3 käytiin "surullisenkuuluisan" MHB9S1:n pikkujouluissakin, vesiselvinä ja hauskaa oli, pian uusiksi! :)
Kylläpäs kuulostaa pitkästä aikaa Avenged hyvältä! Saman tien mp3seen. Huominen vituttaa osittain, sillä joku järjen jättiläinen (Haapis..??) laitto sitte jokku fakin tutor-ajat silleen, että huomenna pitää mennä yksiksi puolen tunnin takia ko muuten olis vasta kaheksitoista. En tiiä onko tää ala tai koulu sittenkään mun juttu, mutta en just nyt keksiny muutakaan, vittu. Huomenna laitan yksiöhakemuksen vetämään jos ehdin, kello rientää eikä tästä soluasumisesta ainakkaan näin tuu yhtään mittään, joka ikinen päivä ärsyttää niin jumalattomasti. Noni, suihQ->
Monday, November 30, 2009
Thursday, November 26, 2009
10 MILES WIDE
Viime viikon keikkareissu oli aika raskas, kun mulla on nyt ollu joku ihme mahaongelma, jonka takia oon ollu nyt about kuukauden ajan ihan tuhottoman väsyny, ja se tekkee kaikesta tekemisestä tosi raskasta. Hyvä jos jaksan yhtään mitään. Kaikenmaailman projektihommat mitä on koulusta urakalla pukannu ei oo kauheasti jaksanu napata, vaan onneksi osasta on jo selvitty, phew. Helsingin reissusta kerron tässä joskus lähiaikoina lisää, jahka jaksan siitäkin kirjottaa, kun sitä pittää kuitenki jonku verran miettiä ko se mennee suoraan meijän nettisivuillekin. Päällimmäisenä tässä siitä voisin mainita, että tuliaisena tuli tuotua mm. uudet ihanat kengät (sellaset kiiltävänmustat, vähän niin kuin koristossun malliset niitti-ihanuudet), mustavalkoruudullisen kauluspaidan<3 sekä jännetupintulehduksen :C
Maanantaina kävin sitte lääkärissä näitten kans ja sain kolmiolääkkeitä mahhaan ja jotain muka-ytyjä tulehduskipulääkkeitä ja lastan ranteeseen. Ja höpöhöpö, monena iltana on ollu ranne tuskaisena (ja hartiat niin liekeissä btw) että ei oo sen takia meinannu saaha unta. Kolmiolääkkeitten pahin sivuoire on ollu ehottomasti järjetön unetus. Ensimmäisenä päivänä ei väsyttäny sinänsä mitenkään epätavallisen paljon, ja kerkesin jo huokaista helepotuksesta että huh, onneksi ne ei mulle sillai vaikuta. Väärin. Oon nyt nukkunu melkein joka ikisellä tunnilla, eikä yksikään opettaja oo minua herättäny, kumma kyllä. Väsymys on niin mieletön että tiistaina nukahdin kahvilaan pää pöytää vasten. :D Pyörällä koulussa kulkiessani oon huomannu myös että koordinaatio ei myöskään oo ihan ennallaan.. Voihan se olla että se heittää siks ko väsyttää niin lujaa, mutta voipi se olla kyllä muutakin. Se nimittäin tuntuu välillä kävellessäkin, yks aamu meinasin kävellä jonku työmiehen päälle enkä itte ees tajunnu. :D Järkyttävää, alan harkita jo tuntien skippailua ko eihän siitä oo mitään hyötyä että tuun tänne, kuuntelen 10min tunnin alusta ja jatkan yöunia. En ees ymmärrä että mistä tätä unta oikein riittää; eilen ko pääsin kämpille, nukuin 3,5h jonka jälkeen heräsin hetkeksi, pesin naaman ja takasin nukkumaan. Ja perus pommiin nukkumiset ja miljoonat torkut -aamu. :D Kyllä, näin käytän koulun työväliveohjelmistokurssia hyväksi. Wordin ja excelin käyttöä, ankeaa. Eipähän tartte kirjottaa käsin mitään, käsiala on tällä hetkellä niin kaunista ja käyttää nii nopeaa ko jouvun kirjottaan väärällä käellä. :D Ois siisti jos oppis kirjottaan kunnolla vihdoin oikeallakin kädellä, ko se taululle kirjotettaessaki on onnistunu aina vallan mainiosti.
Siitä kurssista, jonka kans tappelin viime jaksossa ja soittelin tenttiviikolla äitille ja anssille ja katjalle ihan paniikissa että voi ei auttakaa mie en tajua mistään
mitään, oli tullu tenttitulokset nettiin. Henkisesti valmistauduin näkemään kauniin pyöreän 0:n kurssiarvosanan paikalla ja ilmoittautuun uusintatenttiin, se koe meni sillon ihan penkin alle, nii tittidii, olin saanut kolmosen!! JES. Sitte katoin tarkemmin; opintojen laajuus:3 op. Siirsin katsettani hiukan oikealle, ja mitä näinkään. Arvosana oli 5. Mitäää. Muistakin kursseista olin saanut pelkkiä nelosia ja oletin että tuo oli menny kaikista huonoiten. Juhlistettiin Lauran ja Heinin kans numeroita ja Heinin pahaa päivää parantaen mentiin Houkutukseen kahaville ja jaettiin Heinin kans valkosuklaajuustokakku puoliksi omnomnom.. :P Kumpa laitettais taas Pirtan kans ruokaa pian, ja juustokakkua<3 :) Tiliäkin tuli, tai tarkemmin ottaen matkakuluja keikkareissuista, mutta eniveis, päästään sittenkin tyttöjen kans syömään ens viikolla synttärien kunniaksi oikeana päivänä =) pitäis alakaa vielä yks synttärilahja mettästään ja joululahjoja.. Huokaus, mie oon niin huono ostaan lahjoja!
Tuli tässä yks pv mieleen, että olis ihana piettää sellanen ilta niinku Jullen ja Emilian kans sillon joskus kesällä; ostaa hyvää punaviiniä (nederburg, vakiosuosikki, ei oo saanu pitkään aikaan!), tummaa suklaata ja juustoja ja kattoa sivistyneeseen teemaan sopivasti joku älyvapaanvammanen hollywood komedia. :D Ehkä toteutan sen vielä tässä joskus. Jee anssi tulee huomenna tänne viikonlopuksi<3 vois käyä lidlissä ko on auto :DD
Tulipas tylsä entry, ens kerralla taas menoa ja meininkiä!
Maanantaina kävin sitte lääkärissä näitten kans ja sain kolmiolääkkeitä mahhaan ja jotain muka-ytyjä tulehduskipulääkkeitä ja lastan ranteeseen. Ja höpöhöpö, monena iltana on ollu ranne tuskaisena (ja hartiat niin liekeissä btw) että ei oo sen takia meinannu saaha unta. Kolmiolääkkeitten pahin sivuoire on ollu ehottomasti järjetön unetus. Ensimmäisenä päivänä ei väsyttäny sinänsä mitenkään epätavallisen paljon, ja kerkesin jo huokaista helepotuksesta että huh, onneksi ne ei mulle sillai vaikuta. Väärin. Oon nyt nukkunu melkein joka ikisellä tunnilla, eikä yksikään opettaja oo minua herättäny, kumma kyllä. Väsymys on niin mieletön että tiistaina nukahdin kahvilaan pää pöytää vasten. :D Pyörällä koulussa kulkiessani oon huomannu myös että koordinaatio ei myöskään oo ihan ennallaan.. Voihan se olla että se heittää siks ko väsyttää niin lujaa, mutta voipi se olla kyllä muutakin. Se nimittäin tuntuu välillä kävellessäkin, yks aamu meinasin kävellä jonku työmiehen päälle enkä itte ees tajunnu. :D Järkyttävää, alan harkita jo tuntien skippailua ko eihän siitä oo mitään hyötyä että tuun tänne, kuuntelen 10min tunnin alusta ja jatkan yöunia. En ees ymmärrä että mistä tätä unta oikein riittää; eilen ko pääsin kämpille, nukuin 3,5h jonka jälkeen heräsin hetkeksi, pesin naaman ja takasin nukkumaan. Ja perus pommiin nukkumiset ja miljoonat torkut -aamu. :D Kyllä, näin käytän koulun työväliveohjelmistokurssia hyväksi. Wordin ja excelin käyttöä, ankeaa. Eipähän tartte kirjottaa käsin mitään, käsiala on tällä hetkellä niin kaunista ja käyttää nii nopeaa ko jouvun kirjottaan väärällä käellä. :D Ois siisti jos oppis kirjottaan kunnolla vihdoin oikeallakin kädellä, ko se taululle kirjotettaessaki on onnistunu aina vallan mainiosti.
Siitä kurssista, jonka kans tappelin viime jaksossa ja soittelin tenttiviikolla äitille ja anssille ja katjalle ihan paniikissa että voi ei auttakaa mie en tajua mistään
mitään, oli tullu tenttitulokset nettiin. Henkisesti valmistauduin näkemään kauniin pyöreän 0:n kurssiarvosanan paikalla ja ilmoittautuun uusintatenttiin, se koe meni sillon ihan penkin alle, nii tittidii, olin saanut kolmosen!! JES. Sitte katoin tarkemmin; opintojen laajuus:3 op. Siirsin katsettani hiukan oikealle, ja mitä näinkään. Arvosana oli 5. Mitäää. Muistakin kursseista olin saanut pelkkiä nelosia ja oletin että tuo oli menny kaikista huonoiten. Juhlistettiin Lauran ja Heinin kans numeroita ja Heinin pahaa päivää parantaen mentiin Houkutukseen kahaville ja jaettiin Heinin kans valkosuklaajuustokakku puoliksi omnomnom.. :P Kumpa laitettais taas Pirtan kans ruokaa pian, ja juustokakkua<3 :) Tiliäkin tuli, tai tarkemmin ottaen matkakuluja keikkareissuista, mutta eniveis, päästään sittenkin tyttöjen kans syömään ens viikolla synttärien kunniaksi oikeana päivänä =) pitäis alakaa vielä yks synttärilahja mettästään ja joululahjoja.. Huokaus, mie oon niin huono ostaan lahjoja!
Tuli tässä yks pv mieleen, että olis ihana piettää sellanen ilta niinku Jullen ja Emilian kans sillon joskus kesällä; ostaa hyvää punaviiniä (nederburg, vakiosuosikki, ei oo saanu pitkään aikaan!), tummaa suklaata ja juustoja ja kattoa sivistyneeseen teemaan sopivasti joku älyvapaanvammanen hollywood komedia. :D Ehkä toteutan sen vielä tässä joskus. Jee anssi tulee huomenna tänne viikonlopuksi<3 vois käyä lidlissä ko on auto :DD
Tulipas tylsä entry, ens kerralla taas menoa ja meininkiä!
Sunday, November 15, 2009
IDLE BLOOD
Sunnuntai.
Päivä jota oon jostain syystä aina inhonnu, varmaankin siitä syystä että seuraava päivä on maanantai, eikä sunnuntaisin koskaan tapahdu mitään mukavaa. Viikonloppu loppuu, lomat loppuu, keikkareissuilta pitää palata kämpille, teeveestä ei tuu mitään, bussit ja junat menee huonosti, kaupat eikä mikkään oo auki, kaverit lähtee, mie lähen, tuntemattomat isokokoiset keski-ikäset miehet seuraa kotirappuun.
Jo siinä vaiheessa, ku juna alkoi hipoa Kuopion asemalaitureita, tuntu äärimmäisen pahalta. Tällä välillä Kemi-Kuopio oli matkapahoinvointia, jotain, mitä mulla ei koskaan, siis nevah, ole ollu. Oli hankala hengittää, vaikka pääsin raittiiseen ilmaan. Kädet oli täynnä, messissä oli kumminki matkalaukku, käsilaukku, läppäri ja pussillinen kaikkea ylimääräistä, kuten mm. ruokaa ja nuuskaa tuliaisiksi kaverille... (Yäk!!) Kuten aina Tornion arktisista oloista lähtiessä, laitan liikaa vaatetta päälle ja meinaan tukehtua Kuopion päässä. Kävelin niin nopeasti ko niitten kamppeitten kans pääsi, ja bussi lähti kymmenen metrin päästä, jes. Puoli tuntia istuskelin odotellen seuraavaa, ja nousin pois normaalisti omalla pysäkilläni, ihan vastapäätä Versokujaa, missä siis asun. (Nimi on muuten aika harhaanjohtava; tämä on pikemminkin kerrostalojen öh, rykelmä, ja se "kuja" on tuolla vähän matkan päässä pätkä asvalttia jota pitkin autot pääsee minikokoiselle parkkipaikalle.) Bussissa laitoin luurit päähän, kuten aina ennenkin, ja kuuntelin randomilla mitä soittimesta sattui löytymään. Hardcore superstaria, joka aina assosioituu kalifornian lämpöön ja piristää.
Pimeä oli laskeutunut, ja vaikkakin lumi valaisee hieman, oli jo hämärää. Poistuin siis bussista, ja suuntasin samaan suuntaan kerrostaloja kohti yhden suurinpiirtein ikäiseni tytön ja nuoremman, mutta pitkän pojan kanssa, kun kuulin takaani epämääräistä ääntä. En kiinnittäny siihen huomiota, napeissa soi juuri Katatonian Idle Blood, järettömän nätti biisi joka komppasi ympäröivää, kaunista lumipeitteistä metsää. Metsä tuo välillä mieleen kodin. Huomasin pojan vilkuilevan taakseen, ja siinä vaiheessa kun hiukan edelläni kävelevä tyttö pysähtyi kuin seinään katsoen taakseen, ja lähtien sitten vauhdilla eteenpäin, nykäisin toisen napin korvastani. Kuulin möreän miesäänen huutelevan joillekin "tytöille", ilmeisesti siis meille. En kääntynyt vaan yritin kipittää niin nopeasti kuin kamoineni pääsin kämppäni rappusiin. En saanut huuteluista selvää, muuta kuin että ne kuuluivat jo hälyttävän läheltä selkäni takaa.
Tyttö pelastautui ehtimällä ensimmäiseen taloon, ja poika, edelleen taakseen vilkuillen, katosi minun rappuni ensimmäisen kerroksen asuntoon jättäen minut yksin pimeyteen. Minä tulin jäljessä, ja kääntyessäni rappusilla katsomaan taakseni jokainen lihas jännittyneenä, en yllätyksekseni nähnytkään ketään. Luulin miehen olevan ihan takanani. Pihan keskellä oleva lamppu valaisi pihaa ja pihan keskellä olevaa katosta, kuitenkaan ulottamatta säteitään talojen pimeimpiin nurkkiin. Oli ihan hiljaista. Rentouduin hiukan, ehkä mies oli jo luovuttanut.
Edelleen varuillani aloitin kipuamisen kolmanteen kerrokseen. Nousin portaat suhteellisen rauhallisesti, ja pysähdyin toisen ja kolmannen kerroksen välillä vetämään henkeä, sillä tavarat painoivat melkoisesti. Korvassa soi edelleen Katatonia, en ollut ehtinyt ottamaan toista nappia pois, kädet eivät riittäneet. Vilkaisin pihan suuntaan ja alas rappusten alkuun, ja tunsin, kuinka kaikki veri valahti kehostani jonnekin jalkapohjien tuntumaan. Niskani meni kananlihalle, ja tunsin hyperventiloinnin alkavan. Mies oli iso, ylipainoinen, kädessään jotain kiiltävää jonka tulkitsin tölkeiksi, ja astui juuri rappusiini kuin hidastetussa filmissä. Mies seurasi minua edelleen, ja oli nyt vain muutamien portaiden päässä. Kohtaus oli ihan niinkuin jostain elokuvasta. Toimin käsittämättömän nopeasti, juoksin viimeiset portaat ja laskin kantamukseni maahan. Avaimet. Ne olivat laukussani, ja tiesin, että jos en nyt saisi käsiäni toimimaan rauhallisesti ja tärisemättä, en saisi oikeaa avainta koskaan esiin ajoissa. En käsitä miten pysyin niin rauhallisena, kaivoin avaimet laukusta ja etsin valtavasta nipusta oikean rauhallisesti, tärisemättä, hengittäen vain hengästymisestä kiivaasti. Rappusista kuului meteliä. Mielessäni välähti sähköiskun lailla, väkivaltaisesti avainta lukkoon runnoessani, että mitä jos se katkeaisi.
Ikuisuudelta tuntuneen kamppailun jälkeen oven kanssa sain kuin sainkin sen auki, ja tungin tavarat sisään yhdellä riuhtaisulla. Kämppiksen eteiseen jättämä, edellisviikon roskapussi, hidasti sisäänpääsyäni. Minua tervehti banaanikärpästen yhdyskunta, ja kirosin mielessäni nyt jo panikoiden. (Soluasumisen ihanuus; kämppikset. Heistä lisää myöhemmin, todennäköisesti saman tunnisteen alla.) En jäänyt katsomaan taakseni vaan revin oven kiinni yhdellä paiskauksella. Ollessani turvassa alkoi järjetön tärinä. Koko kroppa tärisi, samoin ääni. Alkoi palella. Seurasin oveni takaa hetken päästä kuuluvaa rapinaa kauhuissani huoneeni ovelta, epärationaalisesti valmiina laittamaan senkin oven lukkoon, vaikka se onkin heikompaa tekoa kuin ulko-ovi.
Jonkin ajan päästä rapina loppui, ja toinen kämppiskin on tullut jo kotiin. Olin niin väsynyt, että mies onnistui säikäyttämään kunnolla. Eihän sitä toisaalta koskaan tiedä, miten siinä olisi voinut käydä.
Päivä jota oon jostain syystä aina inhonnu, varmaankin siitä syystä että seuraava päivä on maanantai, eikä sunnuntaisin koskaan tapahdu mitään mukavaa. Viikonloppu loppuu, lomat loppuu, keikkareissuilta pitää palata kämpille, teeveestä ei tuu mitään, bussit ja junat menee huonosti, kaupat eikä mikkään oo auki, kaverit lähtee, mie lähen, tuntemattomat isokokoiset keski-ikäset miehet seuraa kotirappuun.
Jo siinä vaiheessa, ku juna alkoi hipoa Kuopion asemalaitureita, tuntu äärimmäisen pahalta. Tällä välillä Kemi-Kuopio oli matkapahoinvointia, jotain, mitä mulla ei koskaan, siis nevah, ole ollu. Oli hankala hengittää, vaikka pääsin raittiiseen ilmaan. Kädet oli täynnä, messissä oli kumminki matkalaukku, käsilaukku, läppäri ja pussillinen kaikkea ylimääräistä, kuten mm. ruokaa ja nuuskaa tuliaisiksi kaverille... (Yäk!!) Kuten aina Tornion arktisista oloista lähtiessä, laitan liikaa vaatetta päälle ja meinaan tukehtua Kuopion päässä. Kävelin niin nopeasti ko niitten kamppeitten kans pääsi, ja bussi lähti kymmenen metrin päästä, jes. Puoli tuntia istuskelin odotellen seuraavaa, ja nousin pois normaalisti omalla pysäkilläni, ihan vastapäätä Versokujaa, missä siis asun. (Nimi on muuten aika harhaanjohtava; tämä on pikemminkin kerrostalojen öh, rykelmä, ja se "kuja" on tuolla vähän matkan päässä pätkä asvalttia jota pitkin autot pääsee minikokoiselle parkkipaikalle.) Bussissa laitoin luurit päähän, kuten aina ennenkin, ja kuuntelin randomilla mitä soittimesta sattui löytymään. Hardcore superstaria, joka aina assosioituu kalifornian lämpöön ja piristää.
Pimeä oli laskeutunut, ja vaikkakin lumi valaisee hieman, oli jo hämärää. Poistuin siis bussista, ja suuntasin samaan suuntaan kerrostaloja kohti yhden suurinpiirtein ikäiseni tytön ja nuoremman, mutta pitkän pojan kanssa, kun kuulin takaani epämääräistä ääntä. En kiinnittäny siihen huomiota, napeissa soi juuri Katatonian Idle Blood, järettömän nätti biisi joka komppasi ympäröivää, kaunista lumipeitteistä metsää. Metsä tuo välillä mieleen kodin. Huomasin pojan vilkuilevan taakseen, ja siinä vaiheessa kun hiukan edelläni kävelevä tyttö pysähtyi kuin seinään katsoen taakseen, ja lähtien sitten vauhdilla eteenpäin, nykäisin toisen napin korvastani. Kuulin möreän miesäänen huutelevan joillekin "tytöille", ilmeisesti siis meille. En kääntynyt vaan yritin kipittää niin nopeasti kuin kamoineni pääsin kämppäni rappusiin. En saanut huuteluista selvää, muuta kuin että ne kuuluivat jo hälyttävän läheltä selkäni takaa.
Tyttö pelastautui ehtimällä ensimmäiseen taloon, ja poika, edelleen taakseen vilkuillen, katosi minun rappuni ensimmäisen kerroksen asuntoon jättäen minut yksin pimeyteen. Minä tulin jäljessä, ja kääntyessäni rappusilla katsomaan taakseni jokainen lihas jännittyneenä, en yllätyksekseni nähnytkään ketään. Luulin miehen olevan ihan takanani. Pihan keskellä oleva lamppu valaisi pihaa ja pihan keskellä olevaa katosta, kuitenkaan ulottamatta säteitään talojen pimeimpiin nurkkiin. Oli ihan hiljaista. Rentouduin hiukan, ehkä mies oli jo luovuttanut.
Edelleen varuillani aloitin kipuamisen kolmanteen kerrokseen. Nousin portaat suhteellisen rauhallisesti, ja pysähdyin toisen ja kolmannen kerroksen välillä vetämään henkeä, sillä tavarat painoivat melkoisesti. Korvassa soi edelleen Katatonia, en ollut ehtinyt ottamaan toista nappia pois, kädet eivät riittäneet. Vilkaisin pihan suuntaan ja alas rappusten alkuun, ja tunsin, kuinka kaikki veri valahti kehostani jonnekin jalkapohjien tuntumaan. Niskani meni kananlihalle, ja tunsin hyperventiloinnin alkavan. Mies oli iso, ylipainoinen, kädessään jotain kiiltävää jonka tulkitsin tölkeiksi, ja astui juuri rappusiini kuin hidastetussa filmissä. Mies seurasi minua edelleen, ja oli nyt vain muutamien portaiden päässä. Kohtaus oli ihan niinkuin jostain elokuvasta. Toimin käsittämättömän nopeasti, juoksin viimeiset portaat ja laskin kantamukseni maahan. Avaimet. Ne olivat laukussani, ja tiesin, että jos en nyt saisi käsiäni toimimaan rauhallisesti ja tärisemättä, en saisi oikeaa avainta koskaan esiin ajoissa. En käsitä miten pysyin niin rauhallisena, kaivoin avaimet laukusta ja etsin valtavasta nipusta oikean rauhallisesti, tärisemättä, hengittäen vain hengästymisestä kiivaasti. Rappusista kuului meteliä. Mielessäni välähti sähköiskun lailla, väkivaltaisesti avainta lukkoon runnoessani, että mitä jos se katkeaisi.
Ikuisuudelta tuntuneen kamppailun jälkeen oven kanssa sain kuin sainkin sen auki, ja tungin tavarat sisään yhdellä riuhtaisulla. Kämppiksen eteiseen jättämä, edellisviikon roskapussi, hidasti sisäänpääsyäni. Minua tervehti banaanikärpästen yhdyskunta, ja kirosin mielessäni nyt jo panikoiden. (Soluasumisen ihanuus; kämppikset. Heistä lisää myöhemmin, todennäköisesti saman tunnisteen alla.) En jäänyt katsomaan taakseni vaan revin oven kiinni yhdellä paiskauksella. Ollessani turvassa alkoi järjetön tärinä. Koko kroppa tärisi, samoin ääni. Alkoi palella. Seurasin oveni takaa hetken päästä kuuluvaa rapinaa kauhuissani huoneeni ovelta, epärationaalisesti valmiina laittamaan senkin oven lukkoon, vaikka se onkin heikompaa tekoa kuin ulko-ovi.
Jonkin ajan päästä rapina loppui, ja toinen kämppiskin on tullut jo kotiin. Olin niin väsynyt, että mies onnistui säikäyttämään kunnolla. Eihän sitä toisaalta koskaan tiedä, miten siinä olisi voinut käydä.
Wednesday, November 4, 2009
EN TAHDO OLLA SAMANLAINEN NIINKUIN...
Phew, olipas siinä taasen viikonloppu! Molemmissa paikoissa hyvä meininki, vaikka olivatkin aika pieniä paikkoja. Jostain sitä kumminkin yleisöä valui aina paikalle ja tuvat olivat täynnä. Erityisesti Parkano yllätti lämpimällä vastaanotollaan, vaikka Jounit -nimisen paikallisen lämppäribändin meisinki meinasikin saada tyttösekstetin puntit tutisemaan jounien kotiyleisön eessä. Buranaa purren lauteille ja pelko pois, ja meno oli mieletön. Eipä se Tuuloksen Takkahuonekaan huonosti vetänyt, ei todellakaan! Molemmilla paikoilla lavat olivat sen verran tilavat että siellä mahtui hyvin riehumaan, mikäs sen mukavempaa. Käsillä olevaa Pyhäinpäivääkin tuli hiukan huomioitua ja juhlistettua asianmukaisin varustuksin. Eritoten Tuuloksessa oli henksullakin siistit kledjut.
Parasta, tai siis, melkein parasta, tai siis, kun keikkailuhan on parasta. Niin myös keikkamatkat ovat ihan parasta. Tällä kertaa matkat taittu uuvella systeemillä, mikä oli vähän jännää ja vähän surku osaltaan kun ei päässyt niin kauaa nauttimaan keikkabussin atmosfääristä kuin ylleensä. Perjantai-aamuna Sanna ja Miksanssi lähti körötteleen siinä seittemän maissa, poimivat bäklainin Oulusta Sutin ja Savun kera ja hurruuttelivat Jyväskyllään, mihin me tultiin Hepsan kans samalla junalla. Siitä sitten Hämeenlinnaan, josta poimittiin yks yksinäinen basisti vahvistimen kera messiin. Bussin kyydistähän Julle pääsi siis nauttimaan hurjat 25km Tuulokseen. Wau.
Erityisen jännää oli ainakin minulla, kun onnistuin saamaan itelleni vuosisadan flunssan viikonloppua edeltävänä torstaina. Lahjakasta, sanoisin, sillä oon ehkä kerran kahdessa vuodessa kipeänä. Olo oli armottoman tukkonen ja välillä yhtä tuskaa. Kaikki teki kipeää, (siis vielä enemmän kuin normaalisti keikkareissuilla) eikä ilman puudutusaineita meinannut jaksaa. Siellä sitä makoiltiin baarien penkeillä soundcheckissä ja vedettiin finrexiniä nassuun. Buranat ajoitin silleen sopivasti että vaikutus kerkesi alkaa just sopivasti aina keikan ajaksi. En muuten tienny, että flunssa voi äityä niin pahaksi että melkein laatta lentää. Mutta huom! Vain melkein. Keikat piti kaikesta huolimatta tietty vetää kunnolla, ja hymy naamalla, ja kyllähän mie siitä ihan oikeasti nautinki, ei se ny mittää pelkkää kidutusta ollu. Valitettavasti sain niistä urheiluista kärsiä sitte jälkeenpäin muutaman päivän ajan, mutta onneksi elämä jo voittaa.
Mutta kuten sanottu, älyttömän hauskaa oli kummassakin paikassa, toivottavasti päästään pian uudestaan! Henkilökunnille terveisiä, ootta huippuja.
Ja loppukevennyksenä muutama järettömän hyvälaatunen otos tien päältä!
Matkasimma valon nopeudella...! Tai ainaki kaheksaakymppiä.
Keikkapalkka! Plussan puolelle jäätiin, yo.
Satu ja Satun juomapullo.
Subscribe to:
Posts (Atom)
